Entisen duunipaikan pikkujouluissa käytiin usein taistoa joululauluista. Suomenruotsalainen siipi halusi laulaa iloisia renkutuksia (Räven raskar över isen!) ja me muut halusimme veisata synkkäsävyisiä itkuvirsiä (Varpunen jouluaamuna, Sydämeeni joulun teen...).
Sillä joku kumma siinä vaan on: rakkaimmat joululaulumme ovat kaikki hieman synkähköjä sävyltään. "Olen pieni veljesi, tulin taivahasta..." "Kerran loppuun satu joulun saa, suru säveliä sumentaapi..."
Leevi and the Leavingsin joululevyllä synkkyys on suorastaan tavaramerkki. Siellä paetaan hankeen juopottelevia vanhempia ja katsotaan olan yli kun navetta palaa. Ja joka joulu sitä on kuitenkin pakko kuunnella!
Synkistä synkimmän joululaulun tittelin vie kuitenkin Kreeta Haapasalon joululaulu, jota isäni laulaa saunan lauteilla. Synkkyydestä ei pulaa! Lukekaa ja itkekää!
Tuli tuikkaa pärehessä
ei oo siinä perehessä
lampun loistoa.
Sydämellä toivovalla
alastonna paljahalla
viettää lapset lattialla
joulun aattoa.
Joulujuhlan kallis aatto
taasen meillä on nyt, taatto,
vaan ei syötävää.
Lausui lapset isällensä
pyyhkein poies kyynelensä.
Suruisasti sydämensä
vielä tykyttää.
Tarina saa kuitenkin loppupeleissä onnellisen päätöksen, sillä äiti saapuu kotiin ja antaa kaikille leipäpalan ja kalan. Laulu päättyy siihen, että viisi lasta ylistää polvillaan Jumalaa. Happy end!
Ja nyt on sitten loppiainen. Joulun satu on taas tältä erää lopussa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti