Valoa kohti!

Tammikuun viimeisenä päivänä ei tarvitse olla optimisti uskoakseen, että valoa kohti mennään. Pohjoinen "mörönpersiinpimeä" on taittunut, normaalipituisen työpäivän toisessa päässä vilahtaa jo valoakin. Ja parhaimmillaan hanget kimaltavat niin että häikäisee.

En VIELÄ siteeraa Sir Elwoodin Neiti Kevättä, mutta ehkä jo kohta...!

Talvenkalpea olmi kaipaa väri ja pirteyttä myös lautaselleen. Sitä edustaa kuvassa poseeraava verigreippi.

Kuukauden Kirja nro 1

Tammikuun Kuukauden Kirja on Matti Yrjänä Joensuun ensimmäinen Harjunpää-dekkari, jonka kanssa vietin pari hyytävää iltaa alkukuun koulutusreissulla.

Väkivallan virkamies ei todellakaan ole kirjauutuus, sillä vaikka Joensuu on ollut jälleen otsikoissa uusimman Harjunpää-kirjansa ja Pahan pappi -filmatisoinnin myötä, niin ensimmäinen opus on julkaistu samoihin aikoihin, kun minä opettelin kävelemään.

Vaikka luen paljon dekkareita, olin jättänyt mustanpuhuvat Harjunpäät väliin, sillä olin jotenkin ajatellut niiden edustavan kammoamaani "äijädekkarien" osastoa. (Äijädekkari on kirja, jossa ruumiita tulee runsaasti ja joka sisältää vähintään kaksi seuraavista elementeistä: lentokone, terroristi, ydinase, Venäjä, FBI, armeija, agentti, salaliitto tai avaruusohjelma. Äijädekkareita kirjoittavat ainakin Taavi Soininvaara ja Ilkka Remes.)

Joensuu ei kuitenkaan edusta tätä lajia, vaan ensimmäinen Harjunpää oli vähäeleinen, verkkaisesti etenevä ja jollain tapaa arkinen. Ja juuri siinä arkisuudessaan kammottava. Joensuu kuvaa väkivallan virkamies Timo Harjunpäätä, joka yövuoroon lähtiessään täyttää termospulloaan kahvilla ja miettii kaikkia niitä ruumiita, jotka odottavat löytäjäänsä Helsingin rantavesissä ja kerrostaloasunnoissa. Harjunpää lähtee työvuoroon toivoen, että juuri tänä yönä niitä ei löydettäisikään. Ja jo toivoessaan hän tietää toiveensa mahdottomaksi.

Joensuun teksti tulee iholle: lukija näkee, haistaa, kuulee, tuntee sen mitä Harjunpääkin. Suosittelen.

Parhaillaan selvittelemme Timon kanssa pyromaanin tapausta...

Tänään ei kukaan vastaa!

Vihdoinkin vapaa viikonloppu! Yksittäiset vapaapäivät ovat kuin kiusantekoa: juuri kun alat relata, hiipivät mieleen seuraavan päivän tekemättömät työt. Mutta nyt ollaan vapaalla ja vaakatasossa. Kotitiikeri kierii lakanoissa ja näyttää rentoutumisen mallia. KISSANPÄIVÄT ovat tosiaan nimensä veroisia!

Jäämistö

SkodaMiehen ”isänperintö” (vanha amerikanarkku, pari taulua, muutama laatikollinen kirjoja, valokuvia ja sekalaista tavaraa) on pyörinyt viime kuukaudet työhuoneen nurkassa.

Sitä katsellessa olen tuuminut, että mitähän sitä itse aikanaan jättää perinnöksi. Tai mitä haluaisi jättää.

On niin paljon sellaista, joka merkitsee itselle jotain, mutta joka muiden mielessä on pelkkää rompetta. Voin kuvitella jälkipolvien repivän tukkaansa vaikkapa jälkeeni jäävien kirja- ja kenkä- ja valokuvakansiovuorien edessä…

Joidenkin kertymien kanssa on nyt jo ITSE voimaton: niiden poisheittäminen merkitsisi jonkun vaiheen lopullista taaksejäämistä, siksi vanhoja kokouspöytäkirjoja ja muistilappuja on pakko hillota kaapissa vuodesta toiseen…

Äsken otin itseäni niskasta kiinni ja heitin menemään viimeisen muovipussillisen edelliseltä työpöydältä hätäpäissä mukaan pakattuja papereita (”Näistä ei tiedä vaikka tarviis vielä…”). Sieltä löytyi mm. vuonna 2008 pidetyn seminaarin ilmoittautumisia. Huippuajankohtaista…

Sanomattakin selvää taitaa olla se, että perintöni ei tule mahtumaan yhteen henkilöautoon, kuten appiukon.

Inside I'm dancing

Flunssa kaatoi sängynpohjalle. Karvainen lähihoitajakissa ei päästä minua silmistään. Kun nukun, se käy välillä huolissaan nuuskimassa poskeani. Oletko vielä elossa, ihmisystävä...?

Onneksi olen jemmannut hyllyyni läjän lainaleffoja. Se tekee sairastamisesta siedettävämpää. Eilen katsoin tarinaa kahdesta pöyrätuolissa istuvasta kaveruksesta, jotka päättävät hankkia itselleen oman asunnon ja elää itsenäistä elämää. Inside I'm dancing on hyvä, katsokaa se, ihmiset!

Nyt lähden niistämään Ellingin tahtiin.

Kerjäläinen Tukholmassa

Romanikerjäläiset värjöttelevät Helsingin keskustassa pahvimukiensa kanssa, aiheuttavat kaupungin päättäjille harmaita hiuksia ja ohikulkijoille omantunnon kolkutusta.

Myös Drottningsgatanilla kyyhötti kerjäläinen, kettu poikasineen. Mistähän köyhästä EU-maasta se oli saapunut?

Vanhankaupungin pöyhkeällä kissalla sen sijaan meni hyvin. Se esitteli räntäsateessa amaryllistään.

Mummo pelastaa maailman

Mummoni ottaa maailman pelastamisen vakavasti ja uskoo vakaasti yhden ihmisen vaikuttamismahdollisuuksiin.

Kun radioissa kerrotaan, että monilla vanhuksilla on alkoholiongelma, mummo jättää joulupöydässä punaviinilasillisen juomatta.

Kun telkkarissa muistutetaan, että maailman energiankulutus on taas kasvanut, mummo sammuttaa kuusestaan kynttilät.

Kun lehdessä todetaan, että vanhukset syövät liikaa lääkkeitä, mummo jättää omavaltaisesti osan pillereistään ottamatta.

Siitä nyt puhumattakaan, että mummo on harrastanut kierrätystä, dyykkausta ja tuunausta jo silloin, kun noita sanoja ei ollut vielä edes keksitty.

Välillä mietin, että jos suuret vaikuttajat ottaisivat maailman pelastamisen edes PUOLIKSI niin vakavasti kuin minun mummoni, asiat olisivat todella hyvin!

Minä tyttö osaan!

Facebookissa seikkailee nyt tehtävä, jossa pitää googlata oma nimensä heittomerkeissä ja julkaista sitten viisi Googlen antamaa osaamisaluetta.

Viiltävä Google-itseanalyysi muistuttaa minun kohdallani enemmän kertomusta hämärästä baari-illasta...

- Jopoilija osaa sanoa vain yhden asian: Jaaha.
- Jopoilija osaa myös juhlia jos sille päälle sattuu eli pois alta risut ja männynkävyt.
- Jopoilija osaa pitkittäisspagaatin.
- Jopoilija osaa juoda hikoilevan, kimeä-äänisen ja hermostuneen pikkumiehen Justin Timberlakeksi.
- Jopoilija osaa odottaa tulevaa ja varmistelee kotiinlähtöä useamman kerran. "Taksi tulee, mennään taksilla. Mennäänkö samalla taksilla?" hän kysyy.

Teemalla musisoi Sir Elwoodin hiljaiset värit. Huomaan ikävöiväni kaimaani, ystävää, jonka spesiaalitalentti on Meidän pikku kuppilan soittaminen kitaralla. Sen hän osaa!

Kuukauden Kirja

Päätin, että alkaen tästä päivästä valitsen joka kuukausi Kuukauden Kirjan. Toisin kuin kirjakerhojen pahvipaketeissa puolipakolla postilaatikkoon saapuvat kuukaudenkirjat, Jopoilijan valinta ei välttämättä ole mitenkään ajankohtainen, ei lainkaan uutuus, ei ollenkaan suuria massoja puhutteleva.

Kuukauden Kirja on jotakin sen kuukauden aikana luettua, sattumalta käteen osunutta tai kaverin suosittelemaa, kirjahyllystä löytynyttä, ostettua tai lainattua. Jotakin, joka on jollain tavalla perustamani Yhden naisen lukupiirin kirjahermoon kolahtanut.

Just wait and see...

Mihin se vuosi menikään?

Uuden vuoden alku on itsetutkiskelun paikka, eikös juu? Näin ainakin siskon naamakirjan mukaan... Tsekkaa tämä!