Puikoissa

Pitkään elin siinä uskossa, että olen ihan kädetön käsityöasioissa. Tämä olettamus perustui ala-asteen lopussa tuskanhikisin käsin neulottuihin lapasiin (jotka muistuttivat sipulipusseja) ja seiskaluokalla väkerrettyihin villasukkiin (kerroin opettajalle, että annan ne kolmivuotiaalle serkulle lahjaksi – tsadaa – vähemmän neulottavaa!).

Viime keväänä koin herätyksen, ja päätin tarkistaa suhteeni lankoihin ja puikkoihin. Yllätys-yllätys, se ei ollutkaan mitään ydinfysiikkaa! Sukkaa alkoi pukkaamaan, ja vähän muutakin.

Tällä hetkellä puikoilla ovat jättipitkät ranteenlämmittimet. Markkinavoimat saivat minut viime kesänä uskomaan, että Suomen syksyssä ja hyytävässä keväässä voisi pärjätä ¾-hihaisella takilla. No tuskin! Etenkin kun pyöräillessä hihat kiipeävät korviin ja peittävät käsivarsista ehkä enää korkeintaan YHDEN neljäsosan.

Mutta kätevä emäntäpä ratkoo ongelman muutamassa puikonsuihkauksessa.

Virallinen totuus

Eräissä humanistien kotibileissä iski hyytelödrinkkien jälkeen rehellisyyden hetki. Yhteistuumin todettiin, että nyt jokaisen pitää paljastaa TODELLISET lempielokuvansa ja -kirjansa.

Kaikki nimittäin tunnistivat sen ilmiön, että näistä asioista on olemassa se virallinen totuus ja sitten se todellinen totuus, joka on piilotettu kirjahyllyn takariviin. Ei niin, että kukaan asiakseen valehtelisi moisesta asiasta - mutta jokainen tietää, mitkä kirjat ja leffat kannattaa missäkin yhteydessä omalta pään sisäiseltä listalta mainita vaikuttaakseen fiksulta, kultturellilta, aikaansaseuraavalta ja kaikin puolin varteenotettavalta henkilöltä.

Viralinen totuus parhaasta kirjasta voi olla vaikka Olemisen sietämätön keveys tai Sadan vuoden yksinäisyys, ja todellinen totuus se, että edellinen kirja, joka todella kolahti, oli Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkari.

Virallinen totuus parhaasta elokuvasta on usein Kolme väriä sininen tai Unelmien sielunmessu tai jotakin Pedro Almodovarin väsäämää, ja todellinen totuus on Bridget Jones - elämäni sinkkuna tai Häjyt. Tai kuten eräs humanisti tunnusti: Tappajahai.

Totuus tekee vapaaksi! ;)

Rapu uiskenteli curryyn

Tsadaa, tänään lifestylepläjäyksemme sisältää kokkausta! Pakkaspäivän sapuskaksi kamuni ehdotti Olivia-lehden sivuilta bongattua tiikerirapu-curryä. Reseptiä tosin viriteltiin hieman tilanteeseen ja lähikaupan valikoimaan sopivaksi. Ravut eivät olleet tiikereitä eikä chili tuoretta, vaan eipä soosi jäänyt sitä itkemään vaan maistui kyllä tosi hyvältä! Neljän hengen annos katosi hetkessä kahden naisen suihin.

Tämä curry päihitti ihan kuusi-nolla aikoinaan pariinkin otteeseen testatun Jamien Oliverin curryreseptin. Oliverin curry oli ihan liian luirua ja uiskenteli pitkin lautasta, tämä oli sellaista sopivan tuhtia ja naan-leivällä suuhun kaapaistavaa.

Ja mikä parasta, hyvään currypohjaan voi upottaa monenlaista herkkua: rapujen tilalla toimisi varmasti hyvin myös kana, liha, erilaiset kasvikset... Olivian currystä tullaan varmasti näkemään!

Sälän syvin olemus

Kun aloitin blogien seuraamisen vuuuoooosia sitten, silmiini osui eniten sellaisia puolijulkinen päiväkirja -tyyppisiä blogeja, joissa tilitettiin omia tuntemuksia ja mainittiin ystävät ja tutut etunimen alkukirjaimella. ”Kävin O:n ja M:n kanssa Raumalla. M: ei tajua, kuinka merkittävä tämä kohtaaminen oli minulle!”.

Ventovieraan ihmisen elämään uppoutuminen oli oudon koukuttavaa. Eniten minulle kolahtivat sellaiset kirjoittajat, jotka havainnoivat ympäröivää maailmaa tarkkasilmäisesti ja huomasivat siinä jotain sellaista pientä ja hassua, jota itsekin olin sattunut ihmettelemään.

Nykyään yhä useammat blogit keskittyvät yhden asian ympärille. On ruoka-, kirja-, laihdutus-, matkailu-, käsityö- ja elokuvablogeja. Ja muotiblogeja, niitä vasta onkin! Blogilistan huippuja selatessa saan sen kuvan, että Suomessa ei enää muuta tehdäkään kuin notkutaan hassuissa asennoissa ottamassa kuvia päivän asuista!

Blogia perustaessani mietin, että minkähän sorttinen juttu tästä mahtaa tulla. Valitettavasti jouduin rajaamaan aika monta kategoriaa pois. Satunnaisesti valmistuvista villasukista ja kolme vuotta sitten päärmätyistä verhoista ei oikein käsityöblogia synny, eikä aina ja ikuisesti samalla reseptillä syntyvää bolognese-soosia voi hehkutella ruokablogiksi asti. Entisöinnin saralta riittäisi aiheita ehkä kahteen postaukseen (tai neljään, jos kertoisin niistä kahdesta hinkkaamastani tuolista oikein laveasti). En treenaa maratonille, en ole raskaana enkä vähähiilihydraattisella dieetillä. Ei siis kirjoitettavaa niistäkään aihepiireistä.

Olen haahuilija, joka tekee vapaa-ajallaan satunnaisesti sitä, mikä sattuu milloinkin huvittamaan ja innostamaan. Ajattelen, että ”kaikkea täytyy koittaa paitsi kansantanhua”, mutta harvaan asiaan paneudun kovin pitkäkestoisella intohimolla ja intensiteetillä. Siksipä tämä blogikin on silkkaa haahuilua ja sälää - sitä mikä milloinkin sattuu innostamaan. Kohdalle tulevia asioita ja ilmiöitä.

Mutta onpa blogien lokeroinnissa jotain hyvääkin: sen sijaan, että sekalaista sälää sisältävät blogit olisivat säläblogeja, niitä voi kutsua LIFESTYLE-blogeiksi. Oman tulkintani mukaan lifestyle-blogi on vähän sama juttu kuin ”Emännän päivä” ala-asteen ruokalistalla. Sisällöstä ei ole mitään takeita, mutta positiivisiakin yllätyksiä saattaa tulla!

Taikatalvi

Pakkasessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Mieluummin lunta kuin loskaa, sanon minä! Duunipaikallakin olen sitkeän sissin maineessa: tämän talven kylmimpänä fillarointiaamuna pakkasta oli 23 astetta. Mutta ei se polkemista estänyt - hidasti vaan, kun toppahousut jäykistivät jalat muumintassuiksi.

Mutta nyt ei nahka enää meinaa kestää näitä miinusasteita. Henki on vahva mutta liha on heikko! Kaikesta rasvaamisesta huolimatta kutisen, karisen, pölisen, olen raapimisesta verinaarmuilla ja hiipivän hulluuden partaalla.

Tule kevät tai tule lottovoitto, että voin hankkia jostain auringosta "terapia-asunnon"...

Jos sä tahdot niin...

Jos rakastat oli HYVIN hämmentävä elokuvakokemus. Trailerin nähtyäni tuumasin että musiikkielokuva - no miksipä ei, toimihan se Moulin Rougessa ja Mamma Miassakin. Mutta tämä nyt ei vaan ihan toiminut. Poliisit ja ensihoitajat tanssimassa onnettumuuspaikalla pizzalaatikot käsissään? Hmm... Suosittelen tätä leffaa vain hyvin myötähäpeää kestäville katsojille!

Mutta kaksi helmeä biisiä leffa nosti muistiin "historian hämäristä". Toinen niistä on elokuvan nimikappale, Kaj Chydeniuksen Jos rakastat (alkuperäinen ihanan paatoksellinen tulkinta Kristiina Halkolan) ja toinen on Hectorin Jos sä tahdot niin, josta Samulin Edelmannin ja Jipun versio kuullaan valitettavasti vasta lopputekstien aikana.

jos sä tahdot niin
otan sinun uskontosi
jos sä tahdot niin
on mun valheesikin tosi
jos sä tahdot niin
muutan kirjoille Andorraan
jos vielä siellä sut nähdä saan

jos sä tahdot niin
nimeäsi enää toista en
mut vaikka tahdot niin
kuvaas mielestäni poista en
jos sä tahdot niin
tulen kallioiden läpi
jos sä tahdot niin
what ever makes you happy

Muistan, että tuota biisiä kuunneltiin joskus 90-luvun lopussa kaverin ihastuksen kämpillä. Kaveri ihastuksineen kuherteli makuuhuoneessa ja me muut notkuimme kovalla vuodesohvalla, kuuntelimme Hectoria ja puhuimmme unelmistamme.

Silloin nousi kiivas väittely siitä, onko Jos sä tahdot niin kaunein rakkauslaulu EVER, vain onko laulun kertojaminä sellainen epätoivoinen hylätty miesystävä, joka lähestymiskiellosta huolimatta ulvoo viikonloppuöisin entisen naisensa parvekkeen alla että "hei, avaa nyt, mä teen IHAN MITÄ VAAN, pliis...".

Huomaan, että mietin samaa edelleen...

Kummallisuuksia

Jokaisella ihmisellä on omat kummalliset tapansa, joita ei välttämättä päältä katsoen arvaisi. Enkä nyt tarkoita mitään takapihalle haudattuja ruumiita tai haaveita sukupuolen vaihtamisesta, vaan ihan sellaisia jokapäiväisiä kummallisuuksia. Nyt seuraa synkeitä paljastuksia Jopoilijan arkielämästä...

1. Teinipojan huumorintaju
Jos olen aamuaikaan radion äärellä, on ihan pakko kuunnella Radio Suomipoppia ja Jaajon juttuja siellä. En vaan voi sille mitään, että makeasti väritetyt jutut naurattavat aina. Autoradiota kuunneltuani saavun perille ripsarit poskilla, enkä kehtaa kertoa kenellekään miksi! Samaan outouden osastoon loksahtaa ehkä myös se, että nauran Pertti Jarlan Fingerpori-sarjakuvien kaksimielisyyksille.

2. Perfektionismi
Tämä on geeneissä! Ukkini on kuulemma ollut pahemman luokan nipottaja, ja sama veri virtaa äidissä ja pikkuveljessä – ja minussa! Edustan sitä koulukuntaa, joka tekee kunnolla sen mitä tekee – tai jättää sitten kokonaan tekemättä. Keskeneräisyyttä, sotkua ja kaikenmoista römpsötystä kestän ympäristössäni, mutta en sitä, että asioita tehdään vähän sinne päin. Tämä nipottaja on nähty maalaustelineillä pumpulipuikkojen kanssa – ja kysymys oli TALON maalauksesta…

3. Ruokavaliorajoitteet
Olen melkoisen kaikkiruokainen. Ei allergioita, ei ruokavalioita, ei kovin paljon inhokkiruokia. Mutta jos saan valita (ja omassa keittiössänihän saan), laitan leivän päälle keitetyistä kananmunista vain valkuaiset ja tomaatit leikkaan niin, ettei tarvitse syödä sitä hytisevää keskustaa. Näistä en ikuna kehtaa tehdä numeroa julkisella paikalla, mutta kerran muistan kohdanneeni aamiaispyödässä sielunkumppanini, joka söi keitetyistä kananmunista pelkät keltuaiset...

4. Kahville ja kaljalle!
Tämä ei olisi ehkä kummallinen piirre jossain muualla päin maailmankaikkeutta, mutta SUOMESSA: oi kyllä! En juo kahvia. En ole koskaan juonut. En minkäänlaista. En tavallisista suodatinkahvia, en espressoa, en lattea, en mitään. Enkä juo kaljaakaan. Ja silti menen usein ”kahville” ja ”kaljalle”. Hei muut teen- ja siiderinlipittäjät, onko ilmiö tuttu…?

Kumpi ehtii ensin...

Edellisen postauksen luulotaudista on vain lyhyt matka yhteen lapsuuden oudoimmista ajanvietteistä...

Kakarana meillä oli siskon kanssa tapana plarata lääkärikirja aukeama kerrallaan. Jokaiselta aukeamalta oli aina pakko "valita" joku sairaus. Ja läpsäyttämällä kätensä nopeasti tietyn kuvan päälle saattoi saada sen riemun, että toinen joutui ottamaan jonkun vielä pahemman taudin. Toisen asteen palovamma oli aika pahan näköinen. Ja näppyläinen vesirokko. Ja struuma, se vasta kamala olikin!

Vastaavaa leikkiä leikittiin myös kuvitetun keittokirjan kanssa. Jälkkäriosastosta piti tietysti saada itselleen se herkullisimman näköineen suklaamousse, mutta hauskimpia olivat kuitenkin liha- ja kalaruokasivut. Meitsi sai grillatun broilerin, mutta siskolle tuli haudutet munuaiset! Hää-hää! ;)

Rippikoulun käynyt ja rokotettu

Nyt on sitten sikaflunssapiikki saatu. Eipä ollut paikallisessa terkkarissa paljon ryysistä asian tiimoilta.

Inhoan terveyskeskuksia ja sairaaloita. Ei tarvitse mennä kuin ovesta sisään, niin jo leijuu sieraimiin se semmoinen desinfiointiaineen haju ja olo alkaa tuntua... sairaalta. Oloa eivät yhtään helpota vitriiniin kootut historialliset amputaatiosahat ja emaliset alusastiat eivätkä seinille teipatut valistusjulisteet B-hepatiitin tartunta-alueista.

Rokotuksen käsivarteeni tökännyt hoitaja vannotti, että odotushuoneeseen pitää jäädä istumaan 20 minuutiksi allergisen reaktion varalta. "Ettet sitten tuuperru tuonne tien varteen".

Näillä saatesanoilla näin jo sieluni silmin itseni kramppaamassa siellä aulan lattialla. Istuin muovituolilla plaraamassa vanhoja lehtiä, ja tunnustelin oloani. Ihan kuin päätä kuristaisi vanne. Ja raajoissa tuntuu kummaa kihelmöintiä. Hampaita vihloo ja selässä kulkee vilunväristyksiä.

20 minuutin päästä olin kuitenkin edellen tajuissani ja henki kulki normaalisti. Lähdin kohti kotia. Luulotauti parani jo parkkipaikalla. It's a miracle!

Mummojen kanssa

Ostin viime helmikuussa työhuoneeseeni Inge Löökin mummo-kalenterin, kun se oli halvennuksessa. Elin mummojen vuotta helmikuusta joulukuuhun, ja aina vain tuntui mummoilla olevan mukavaa. Maaliskuussa mummot olivat tehneet pöydän alle majan ja istuivat siellä kaffilla. Huhtikussa ne liftasivat punaisen jenkkiauton kyytiin, toukokuussa söivät puiston penkillä hattaraa ja kesäkuussa tekivät hyviä löytöjä roskalaatikoista. Ja aina vaan niillä oli kovasti hauskaa, suut hymyssä ja silmäkulmat naurunryppyjä täynnä.

Kesälomamatkalla näin eläviä todisteita erilaisista tavoista olla mummo. Erään pikkukylän kaupan tuulikaapissa istui joukko mummoja, jotka näyttivät äkäisiltä ja tuijottivat vieraita kulkijoita tuikeasti. Seuraavassa kylässä oli mummo, joka otti uimarannalla aurinkoa yläosattomissa. Taitaa olla asennekysymys, viettääkö mummovuotensa Salen tuulikaapissa vai rajattomassa rusketuksessa.

Äitini, joka jäi toissa kesänä eläkkeelle, huokaisi viime elokuussa: ”Tämä kesä on ollut ihan kuin lapsuuden kesät. Semmonen, että ei ole huolta mistään. Viime kesänä sitä vielä murehti jotain, mutta nyt on ollut vaan.” Sellaisesta huolettomasta olemisesta on ehkä onnelliset mummot tehty.

Oih, montako (kymmentä) vuotta siihen eläkkeeseen vielä olikaan? Tahdon heti ruveta onnelliseksi mummoksi!

Länttä ja itää

Viikonloppuvisiitti Tukholmaan. Ihana kaupunki, aina vaan. Auringonpaistetta ja pakkasta Södermalmilla. Shoppailua ja serkkutapaaminen.

Laivalla heräsi kenkäkummastus: mieletön määrä venäläisiä turisteja seilasi samalla paatilla. Illalla melkein kaikilla itänaapureilla -niin miehillä kuin naisillakin- oli jalassaan muovilipokkaat. Siis semmoiset, joilla kipitetään kylpylähotelleissa huoneesta allasosastolle. Tai mökillä keskellä yötä huussiin.

Mitämitähäh? Meidät suomalaisnaisethan on saatu uskomaan, että siskomme Venäjällä sipsuttavat väsymättä huikeissa koroissaan (että ottakaa vaan sieltä mallia, persjalkaiset eccokenkäilijät). Mutta totuus onkin tämä: rantasandaalit. Haa...!

Ikävää, synkkää, kylmää, pimeää

Entisen duunipaikan pikkujouluissa käytiin usein taistoa joululauluista. Suomenruotsalainen siipi halusi laulaa iloisia renkutuksia (Räven raskar över isen!) ja me muut halusimme veisata synkkäsävyisiä itkuvirsiä (Varpunen jouluaamuna, Sydämeeni joulun teen...).

Sillä joku kumma siinä vaan on: rakkaimmat joululaulumme ovat kaikki hieman synkähköjä sävyltään. "Olen pieni veljesi, tulin taivahasta..." "Kerran loppuun satu joulun saa, suru säveliä sumentaapi..."

Leevi and the Leavingsin joululevyllä synkkyys on suorastaan tavaramerkki. Siellä paetaan hankeen juopottelevia vanhempia ja katsotaan olan yli kun navetta palaa. Ja joka joulu sitä on kuitenkin pakko kuunnella!

Synkistä synkimmän joululaulun tittelin vie kuitenkin Kreeta Haapasalon joululaulu, jota isäni laulaa saunan lauteilla. Synkkyydestä ei pulaa! Lukekaa ja itkekää!

Tuli tuikkaa pärehessä
ei oo siinä perehessä
lampun loistoa.
Sydämellä toivovalla
alastonna paljahalla
viettää lapset lattialla
joulun aattoa.

Joulujuhlan kallis aatto
taasen meillä on nyt, taatto,
vaan ei syötävää.
Lausui lapset isällensä
pyyhkein poies kyynelensä.
Suruisasti sydämensä
vielä tykyttää.

Tarina saa kuitenkin loppupeleissä onnellisen päätöksen, sillä äiti saapuu kotiin ja antaa kaikille leipäpalan ja kalan. Laulu päättyy siihen, että viisi lasta ylistää polvillaan Jumalaa. Happy end!

Ja nyt on sitten loppiainen. Joulun satu on taas tältä erää lopussa.

Herra talossa

Välipäivinä kysyin mieheltäni saunan lauteilla, että miten hän haluaisi tulla kutsutuksi blogissani. Sain kaksi vaihtoehtoa: Herra (isolla hoolla) tai SkodaMies. Jälkimmäinen sopisi hyvin Jopoilijan pariksi. Tosin todellisuus on se, että aina silloin tällöin minä muuntaudun SkodaNaiseksi ja mies muuttuu (hieman vastahakoisesti) junamieheksi.

Herran perusteluna oli, että piispa Eero Huovinen kutsuu julkisuudessa vaimoaan Rouvaksi (isolla ärrällä). Herroittelussa on siis hyvin mahtipontinen piispallinen klangi.

Tulevat kirjoitukset näyttävät, kumpaan vaihtoehtoon päädyn.

Tilastotietoa

Huomenna sitten töihin oikein toden teolla. Viime vuoden tilastoinnilla aloitetaan. Voisiko sitä enää ihminen innostavampaa alkua uudelle työvuodelle toivoa...? Uuuh.

Elämäni kirjat

Kun nyt Pilvilinnan myötä pääsin kirjoista kirjoittamisen vauhtiin, niin pistänpä tulemaan listan elämäni kirjoista. Here goes!

Kirja, joka muutti elämäni:
Elina Karjalaisen Uppo-Nalle. Uppis on ensimmäinen kirjarakkauteni suoraan lapsuudesta – ja sieltä juontaa myös rakkauteni kirjoihin. Minulle on lapsena luettu paljon, ja olen myös itse lukenut paljon - aina siitä lähtien, kun opin lukemaan. Ensimmäisiä itse lukemiani kirjoja olivat Anni Polvan Tiina-kirjat, joista osa oli äiskän aikoinaan lukemia 50-luvun painoksia.

Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran:
Laura Honkasalon Lumen saartama kahvila. Novellikokoelma, jonka jännä tunnelma kestää useammankin lukukerran.

Kirja, joka itketti:
Reko Lundanin Viikkoja, kuukausia.

Kirja, joka nauratti:
Monikin on naurattanut, mutta viimeksi nauratti Heli Laaksosen Pursu.

Kirja, jonka toivoisin itse kirjoittaneeni:
Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna.

Kirja, jota ei olisi tarvinnut kirjoittaa ollenkaan:
Tähän kategoriaan kuuluvat kaikki sellaiset kirjat, jotka ovat tulleet julkaistuiksi vain siksi, että kirjoittaja on julkku. Jos joku tavis olisi lähettänyt vastaavan käsikirjoituksen kustantajalle, se olisi päätynyt suoraan mappi ööhön tai kaffetunnin naurunaiheeksi. Mutta kun kirjoittaja on julkkis, niin myyntiin vaan! Ja isolla metelillä!

Kirja, jonka jätin kesken:
Näitä on monta! Lukemisen pitää olla nautinto, ja jos tarina ei vie mukanaan, niin mitä sitä väkisin tahkoamaan! Viimeksi taisi jäädä kesken Denise Minan Veripelto.

Kirja, jota luen juuri nyt:
Minulla on aina meneillään useampi kirja. Kirjastosta sattumalta löytyneeseen pikalainauutuuteen on pakko tarttua, vaikka joku muu kirja olisikin kesken. Junaan on pitää pakata mukaan joku ohut ja kevyt, jos kesken on joku tiiliskivi. Tällä hetkellä luvussa ovat Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia, Mereta Mazzarellan Marraskuu ja Kate Jacobsin Lankakaupan tyttö.

Kirja, jonka olen aikonut lukea:
Aika moni klassikko on vielä lukematta, ja siinä asiassa pitäisi tehdä parannusta. En ole koskaan tullut tarttuneeksi esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiseen.

Pilvilinnan romahdus

Viime kesänä vietin päivätolkulla aikaa nenä kiinni Stieg Larssonin Millenium-trilogiassa. Sain kirjat lainaan jo keväällä, ja saatesanoiksi varoituksen olla tarttumatta niihin viikonloppumatkalla Pariisissa. "Ne on vaan pakko lukea, kun kerran alottaa. Sulla menee matkarahat hukkaan, jos rupeat urakkaan siellä reissussa", neuvoi joululomansa taukoamatta tekstiä ahminut ystävä. Viisas neuvo!

Kun selviää ensimmäisen kirjan ensimmäisistä sadasta sivusta, ei todellakaan voi enää lopettaa. Viimeistä kirjaa tahkosin menemään laivan kannella matkalla Virosta Suomeen. Ympärillä raikasi karaoke ja lonkero virtasi, mutta minä olin täysin uppoutuneena Lisbeth Salanderin oikeustaisteluun.

Perjantaina trilogia sai päätöksensä leffaversiona. Larssonin tiiliskivet ovat taipuneet elokuviksi yllättävän hyvin. Aika paljon yksityiskohtia on jätetty pois, mutta tarina toimi silti. Mutta varoituksen sana: jos et ole lukenut kirjoja etkä katsonut aiempia leffoja, unohda tämäkin! Kärryille pääseminen vaatii hieman pohjustusta.

Puhtaita päiviä

Olen kirjoittanut päiväkirjaa säännöllisen epäsäännöllisesti yli viisitoista vuotta, aina varhaisten teinivuosien hämäristä asti. Välillä tekstiä syntyy päivittäin, välillä kerran kuussa. Mutta aina sitä on kuitenkin syntynyt.

En usko, että jopoilu täällä tiedon valtateillä korvaa kunnollista ja kouriintuvaa päiväkirjaa, joka vuoden varrella rähjääntyy reissuissa ja pullistuu kansien väliin liimatuista muistoista.

Siksi olen hankittunut tällekin vuodelle 365 puhdasta sivua. Ihanaa!

Täyttykööt ne menemisistä, tulemisista, tekemisistä, olemisista, tuntemisista ja haaveksimisista!

Nyt alko!

Takana monta vuotta blogien seuraamista. Uuden vuosikymmenen kunniaksi päätin, että alan itsekin naputella tekstiä bittiavaruuteen.

Tästä se lähtee, Jopoilijan blogi. Tervetuloa tarakalle!