Valo, tule jo!

Kynttilät alkavat syttyä pimeään. Liekki kerrallaan joulu lähestyy.

Joulukuuksi lataan tänne Jopoilijan tontille jouluisia runoja ja aatoksia. Joulukalenterimaista päivittäistä päivitystahtia EN kuitenkaan lupaa - voihan olla, että eksyn taas jonnekin aikapoimuun...

Odotan...

Haravoimatta jääneet lehdet ovat saaneet yön aikana kuurareunan. Mutta missä viipyvät lumi ja pakkanen...? Kaipaan niitä nyt, en maaliskuussa...

Perinteen jäljillä

Kaikkitietävät Martat ovat julkaiseet kirjasen, jossa valotetaan rotinaperinteen historiaa. Sana rotinat tulee venäjänkielen sanasta rodiny, joka tarkoittaa synnytystä ja lapsivuodetta. Rotinat tarkoittavat itämurteissa synnättäneelle naiselle vietäviä tuomisia, jotka ovat yleensä leivonnaisia. Rotinoiden tarkoituksena on helpottaa äidin toipumista ja voimistumista. Karjalassa rotinakoriin pakattiin perinteisesti esimerkiksi pullarinkeli, piirakoita ja voita.

Vanhaan rotinaperinteeseen kuului, että rotinat piti toimittaa perille mahdollisimman pian lapsen syntymän jälkeen. Siitä, kuka vie ensimmäiset rotinat, jopa kilpailtiin! Aikana ennen puhelimia ja naamakirjoja kytättiin saunan piippua - jos talossa, johon odotettiin vauvaa, alettiin lämmittää saunaa päiväsaikaan, oli se merkki ruveta paistamaan rotinoita.

Rotinat

Karjalassa on tapana tulla rotinoille. Siis katsomaan uutta vauvaa herkut kainalossa. Vasta nyt, kun olen huomannut kuinka NÄLISSÄÄN imettävä äiti on 24/7, osaan arvostaa rotinoita. Pienet töppöset ja potkuhousut ja pehmopuput ovat toki söpöjä, mutta nälkäisen äidin rankingasteikolla mikään ei voita tuoreita sänpylöitä, suolaista piirakkaa, suklaamoussekakkua, kookosfudgea ja muita herkkuja, joita vieraat ovat tullessaan kantaneet! Ja voihan sitä ajatella, että tavallaan vauvakin saa niistä osansa...

Rotinoiden hyvä puoli on myös se, että vieraatkin saavat siinä sivussa tarjoomuksia, jotka eivät maistu pyllyltä/tule suoraan kaupan pakastealtaasta (vrt. yksikätisen kokin tekeleet).

Siis hurraa perinteille!

Yksikätinen kokki

Eräs kaveri valitti aikoinaan, ettei osaa kokata. Kaikki, mitä hän keittiössä saa aikaan, maistuu kuulemma pyllyltä. Edellisessä elämässäni EVS (Ennen Vauvan Syntymää) en voinut käsittää moista ilmiötä. Mutta nyt ovat ajat toiset. Kun yrittää pusata jotakin yhdellä kädellä (vauva toisessa kainalossa retkottaen) tai varpailla sitteriä heijaten, on pyllyn maku tai muu säälittävä epäonnistuminen ruuassa kuin ruuassa taattu!

Vai mitä sanotte jauhelihapannarista, jonka tungin uuniin vinossa - sillä seurauksella, että sen toinen reuna paistui hyyyvin ohueksi ja toinen hyyyvin paksuksi. Keskellä oli melko normaali kaistale, jonka tarjoilin kierosti ensin. Karmiva pannaritotuus kuitenkin paljastui, kun syöjät halusivat vielä toiset ja kolmannetkin palat...

Keskittymiskyky riittää tällä hetkellä vain yhteen asiaan, ja se asia ei ole ruuanlaitto tai leivonta. Kolminkertainen eläköönhuuto esipaistetuille pussiherkuille! Eläköön, eläköön, eläköön!

Aikapoimussa

Vauvallinen elämä on mystistä. Tunnit ja päivät vaan katoavat jonnekin. Ja koska SkodaMies ei tee mitään kasista neljään -työtä, olen suloisesti sekaisin viikonpäivistä. Kellonajat sentään hiffaan vielä, koska seitsemältä pitää alkaa katsomaan Neljän tähden illallista.

Jälkikasvumme on aika lunki tapaus, ja omaa aikaa on aina silloin tällöin ihan kivasti. Mysteeri on vain se, MILLOIN sitä aikaa on ja KUINKA PALJON. Yhtenä päivänä ehtii vaikka mitä, naputella tietsikkaa, askarrella-paskarrella ristiäiskutsuja, käydä kirjastossa... ja sitten toisena päivänä ei ehdi edes syödä aamupalaa ennen iltaviittä. Puhumattakaan, että kokkaisi jotain oikeaa ruokaa.

Mutta yksi on varmaa: vielä yhtenäkään päivänä joutoaikaa ei ole ollut niin paljon, että olisin pinonnut kolme kuutiota halkoja. Tähän suoritukseen yltää vain superanoppini, joka oli täällä lapsenlikkana. "Vauva vaan nukkui, niin tuli tylsää, jotain piti tehdä", kuului selitys.

Tykkään!

Vaikka ulkona on harmaa ja kylmä koiranilma, on sentään yksi paikka, jossa ei tarvitse olla turkki huurussa. Takan päällä!

Pimeä piha

Helsingissä heilui jo joulupukki ja Aleksille syttyivät uudetvanhat ledivalot, mutta tiukkapipon pihalla ei vielä ole jouluvaloja. Ei ennen ensimmäistä adventtia!

Muutenkin tuntuu, että iso J tulee kovin puun takaa. Ehkä se johtuu siitä kadonneesta lokakuusta...

Anti-Kuukauden Kirja

Tämä on varoitus! Tähän kirjaan ei kannata tarttua missään olosuhteissa. Ainakaan ostotarkoituksessa, vaikka sitä jouluhuumassa yritetäänkin lahjapaketteihin tyrkyttää. Marraskuun ANTI-Kuukauden Kirja on Jukka Itkosen runokirja Lumilyhdyn valossa. Pieni, vaaleansininen harmittomannäköinen opus, josta ajattelin löytyvän kivoja runonpätkiä joulukirjeisiin. Vaan ei! Kammottavinta runohuttua pitkään aikaan! Väittävät esittelytekstissä, että kirja on "...kokoelma Jukka Itkosen ennen julkaisemattomia, talvisia runoja, joissa yhdistyvät Itkoselle tuttuun tapaan lämmin huumori ja pienten hetkien herkkyys. Runoissa kohtaavat hienovaraiset tunnelmat ja talviset tarinat."

No juu. Runot ovat tyyliä "Maassa puhdas lumi, pyörästä puhkesi kumi." (Ei, tämä ei ollut lainaus Itkoselta. Ihan ite keksin.)

Hyvä ihminen, älä kiusaa ketään joululahjan saajaa tällä kirjalla. Säästä rahasi! Jos haluat välttämättä lahjoittaa huonoja runoja, osta pieni vihko ja runoile itse. Lopputulos on vähintään tämän kirjan tasoa, jos ei parempikin.

Kadonneet päivät

Lokakuu katosi jonnekin. Kun eilen palasin ihmisten ilmoille (lähijunalla), radan varteen oli edellisen reissuni jälkeen noussut kokonainen kerrostalo.

Syy blogihiljaisuuteen ja kadonneisiin viikkoihin on kuitenkin hyvä. Hänen ansiostaan tässä talossa vietetään huomenna SkodaMiehen ensimmäistä isänpäivää.