Kevytkenkäinen nainen

Hullujen päivien aikaan sain päähäni hullutuksen, että tästäkään kesästä ei selvitä ilman Vagabondin ballerinoja. Niillä on viipotettu menemään jo monta kesää, ja niitä on kävelty puhki yhdet ja melkein jo toisetkin. Hopeanväriset ovat sentään jääneet vähemmälle käytölle, digiloo-digilei -hetkiä odottamaan.

Ballerinat oli pistetty aleen vasta lauantaina, ja silloin olin itse kiinni muissa touhuissa. Ystävä kuitenkin tarjoutui metsästykseen. Aamupäivällä tullut tekstari oli surullista luettavaa: Ensi kesänä kaikki kulkee semmoisissa ballerinoissa - paitsi me kaksi.

Tällä viikolla tilanne korjautui, kun vihreää korttia heilauttamalla sai tämänmoiset ballerinat halvennettuun hintaan. Näillä mennään nyt!

(Kuvassa poseeraavat myös kukkapenkkimme ensimmäiset krookukset.)

Vappuiloa!

Pato purossa

Hyvin alkanut kaulaliinahanke tyssäsi sesongin vaihtumiseen. Vielä pari kuukautta sitten Novitan Puroa oli tyrkyllä joka kaupassa ja kojussa. Nyt sitä ei saa enää mistään. Siis toistan: ei mistään. Yritetty on.

Tässä kävi vähän niin kuin siinä vanhassa sadussa: ei tullut takkia, tuli kukkaro. Kätevä emäntä kiristelee hampaitaan.

Palataan ĺangoille sitten syssymmällä. Kertoivat lankatehtaalta, että silloin Puro virtaa taas.

Juhlahumua

Eilen se taas muistui mieleen: että mikään syy juhlia ei ole liian mitätön syy. Ja että kuohuviinin nauttimiseen ei edes tarvita mitään syytä.

Eilen meillä kyllä oli syy, ja oikein hyvä sellainen: ystävän pyöreät vuodet. Pöydässä oli parsaa kaikissa mahdollisissa muodoissa (myös jäätelönä) ja yhteislaulu raikasi. Tätä lisää! Onneksi vappu on jo ihan nurkan takana...

Vehkeitä ja vempeleitä

En ole kovin kiinnostunut teknisistä nippeleistä ja näppeleistä. En puhelimista, autoista, tietokoneista, telkkareista... En minä nyt ihan keskiajallakaan halua elää: kaikkia edellämainittuja käytän ja kaikissa niissä on kiistämättä puolensa. Mutta en halua käyttää rahojani siihen, että vehkeiden ja vempeleiden pitäisi välttämättä olla mitään viimeisintä mallia. Tärkeintä, että toimivat mukisematta.

Ja nyt on sitten uskollinen kotikannettava luopunut tästä tärkeimmästä tehtävästään. On uuden ostamisen aika. Minä ostaisin "ihan vaan jonkun, kunhan toimii". SkodaMiehen käsitys toimivuudesta on ainakin 300 euroa hintavampi kuin minun. Yhteisymmärrystä odotellessa... Tällä hetkellä tämä kotinaputtelu on sponsored by miehen työpaikka.

Makuasioita, osa II

Pakko jatkaa vielä noista makuasioista ja kirjoittaa vähän (yllätys-yllätys) herkuista. Jokaisella on tietenkin omat lempiherkkunsa, mutta myös omat inhokkiherkkunsa. Ja makuasioista pitää tietysti kiistellä aina tilaisuuden tullen ja yrittää käännyttää toista ymmärtämään omien herkkujen hienous.

Herkkukäännytystä ei kuitenkaan kannata harrastaa parisuhteessa. On mainio juttu, jos siipan herkut ovat eri kuin omat. Se auttaa välttämään herkkujen turhaa ahmimista (”Mitäh, eihän täällä kaapissa oo kun näitä PAHOJA keksejä!”), helpottaa leffakarkkipussin jakamista (”Juu pidä loput!”) ja auttaa pitämään kiinni itseä varten hankituista herkuista (”Otatko salmiakkia? Ai et… Harmi!”).

Minä esimerkiksi en tykkää…
- jaffakekseistä
- englanninlakuista
- ”tyttökarkeista” (pehmeät hedelmäkarkit)
- tummasta suklaasta
- suklaasta, joka on maustettu appelsiinilla
- mehujäästä

Ai miksikö? No kun musta tuntuu siltä! ;)

Makuasioita

Makuasioosta ei sovi kiistellä, sano mäyräkoira ku muniansa nuoli!

Olen eri mieltä tämän pohojaalaasen mäyräkoiraviisauden kanssa. Mistä sitten voi kiistellä, jos ei makuasioista? Esimerkiksi tosiasioista kiisteleminen on täysin menettänyt makunsa näinä internetin kulta-aikoina, kun kesken baarikinankin joku besserwisser kaivaa taskustaan kännykän ja naputtelee kiistan kohteen Googleen. 23 456 osumaa vastaan on vaikea inttää.

Wanhoina hywinä aikoina sai pitkän ja polveilevan kinastelun aikaan vaikkapa siitä, onko Ritva Oksanen Samuli Edelmannin äiti tai siitä, kuka kirjoitti kirjan Sadan vuoden yksinäisyys. Vaan eipä onnistu enää.

Makuasioista kiistelemisessä on sitä paitsi se hienous, että aina voi tempaista esille argumenteista pistämättömimmän: MUSTA TUNTUU SILTÄ. Muissa keskusteluissa tuo argumentti ei oikein pärjää, mutta kun makuasioista on kyse, se on ainoa oikea perustelu!

Murehtijan laulu

Samuli Putrolla on laulu nimeltä Mitäpä jos. Siinä krooninen murehtija kantaa niskassaan kaikkia elämän todellisia ja kuviteltuja huolia, ja toinen hahmo (optimisti? realisti?) lohduttelee häntä.

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi
eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan?
Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä,
viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?
Mitäpä jos on rintasyöpä?
Mitäpä jos oot lapseton?
Saako vailla koulutusta adoptoida?
Mitäpä jos mä muutan Ruotsiin?
Mitäpä jos mä sokeudun?
Voitko silloin jättää mut vai oiskohan se julmaa?

Tunnustan, itselläni on taipumusta ajoittaiseen murehtimiseen ja pessimismiin. Ja usein murehtimisen aiheet ovat juuri niin absurdeja kuin Putronkin murehtijalla. Murehtimisen hetkinä elämänasenteeni voisi tiivistää mottoon "pessimisti ei pety". (Itse asiassa se ei ole ollenkaan hullumpi asenne, sillä pessimisti saa myös usein yllättyä positiivisesti.)

SkodaMiehen motto puolestaan kuuluu "asioilla on tapana järjestyä". Tuo viilipyttymäinen rautahermo hermostuu harvoin ja murehtii vielä harvemmin. Tämä tosiasia tuo sopivaa tasapainoa yhteiseloomme ja -oloomme.

Pohjoiseen ajellessa ehdin pyörittää Putron levyä niin tehokkaasti, että nykyään myös SkodaMieskin osaa laulujen sanat ulkoa. Kun äidyn murehtijaksi, seuraa lempeä huomautus Putron sanoin: "Mitä, mitä, mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan...".

Kesälomalainen

Enpä olisi arvannut, että olen tänään jo kesälomalla! Mutta niin vaan tämmöinen arvaamaton onni kolahti kohdalle. Eilen tanssitunnin lopuksi ope toivotti hyvää kesälomaa ja totesi, että tavataan sitten syksyllä! NELJÄN KUUKAUDEN kesäloma, eihän tämmöstä ole kuin alakoululaisilla! Nyt kiireesti nauttimaan!

Jamie, Nigella ja Gordon

Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna keittiössäni hääräsi puuhakas kokkikolmikko, jonka koodinimet ovat Jamie, Nigella ja Gordon. Jamie rakastaa pilkkomista ja taikinan vaivaamista. Nigella maistaa kaikkea sormella ja hymyilee hurmaavasti valokuvissa. Gordon kiroilee kuin turkkilainen ja syyttää mahdollisista epäonnistumisista joko muita kokkeja tai huonoja olosuhteita. Kaikkia kolmea yhdistää kiinnostus ruokaan ja sen tekemiseen. Pari kertaa vuodessa kokoonnumme yhteen ja testaamme huolella valittuja reseptejä. Reseptit ruoditaan etukäteen sähköpostitse, ja kokeiluun valikoituu yleensä sellaisia juttuja, joita kukaan ei viitsi ryhtyä yksin väsäämään.

Lähes aina yhteinen kokkailu vaatii runsaasti suklaata - niin tälläkin kertaa. Lisäksi kaupasta kannettiin läjäpäin kananmunia ja tuoreita yrttejä. Niistä syntyi mm. punajuuri-vuohenjuustosalaattia, kahdenlaisia ravioleja kastikkeineen, focacciaa, Key lime -piirasta, macaron-leivoksia, dominopalleroita ja suklaasalamia. Menu oli siis jälkiruokapainotteinen. Miten siinä aina käykin niin...?

Sunnuntai-iltana en voinut olla miettimättä, että voiko sokerihumalasta seurata sokerikrapula...

Päivän viisaus?

Tämän kevätpäivän ajatelma on seuraavanlainen:
Jos et tiedä minne olet menossa, mikään tie ei vie sinne.

Eilinen kyläilyreissu jätti mieleen kutinan. Pohdin, kumpi elämässä on lopulta tärkeämpää ja fiksumpaa: jämerä pyrkiminen johonkin ennalta mietittyyn päämäärään vain luova ajelehtiminen sen mukaan, mitä eteen tulee...? Jään mietiskelemään tätä. Luulen, että molemmilla konsteilla voi päätyä aika hyvään (joskin ehkä erilaiseen) lopputulokseen.

Keväthuumaus

Aurinko paistoi tänään. Kävin Porvoossa ulkoiluttamassa tennareita ja avaamassa terassikauden. Olisin avannut myös pallojätskikauden, mutta kioskimyyjät eivät tiedä kevään jo saapuneen. Jäät rytisivät joessa mennessään.

Lisäksi räpsin kuvia samoista taloista, jotka kuvaan joka kerta Porvoossa käydessäni. SkodaMiestä tuntui huvittavan ajatus siitä, että vanhana mummona minulla on kansioissani läjäpäin vuosikertakuvia vanhoista taloista. Valtiopäivätalo vuonna 2007, 2008, 2009...

Haaveilusta

Puuhakas ystäväni oli taannoin meillä yökylässä, ja ryhtyi tyhjentämään tiskikonetta. Taloutemme kaikki veitset, lusikat ja haarukat olivat tiskissä, ja laatikko ammotti tyhjyyttään. "Miten teillä on nää lusikat ja muut täällä laatikossa? Onks ne asennossa haa-vei-lu?", tivasi puuhakas ystävä.

Kysymys oli tuplahämmentävä. Ensinnäkin en ollut tullut koskaan miettineeksi, mikä järjestys siellä laatikossa vallitsee. Todennäköisesti täysin satunnainen. Ja toiseksi en ollut koskaan ajatellut, että haarukat, veitset ja lusikat voisivat olla asennossa "haaveilu".

Tuumasin, että haaveilu kuulostaa aina hyvältä - vaikka sitten kysymyksessä olisikin keittiön laatikko. Siitä lähtien olen pitänyt huolta, että laatikossani vallitsee haaveiluhenkinen kuri ja järjestys.