Herrrrrrrrkkua!

Olen aina kuvitellut, että ajoittainen himoni vanukkaisiin johtuu siitä, että lapsuudessa ne olivat niin äärimmäisen harvinaista herkkua. Niin harvinaista, että pikkuveljen syntymästäkin muistan vain sen, että samana päivänä saatiin jakkimakupalaa iltapalaksi.

Kaupan kassatätien kummastuneista ilmeistä huolimatta ostan aina välillä muutaman purkin makupalaa – ihan vaan itselleni. Jackyn vaniljavanukasta, Pörrö Pesukarhun toffeevanukasta… Räikeänväriset purkit ja niissä seikkailevat hassunnimiset karvaeläimet viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että kysymyksessä ei ole aikuisille tarkoitettu herkku.

Viime keväänä istuin pariisilaisen ravintolan terassilla edessäni liekitetty creme brulee (eih, en kykene laittamaan niitä väkäsiä oikeille kohdille), ja tulin miettineeksi, että ehkäpä vanukasihastus ei olekaan vaan minun ”lapsuudentraumani” vaan joku ihan yleisinhimillinen piirre. Maailman tunnetuimpien ja rakastetuimpien jälkiruokien joukossa vanukashenkiset ratkaisut ovat nimittäin suorastaan yliedustettuina: suklaamousse, panna cotta, crema catalana, paahtovanukas (flan), se mainittu creme brulee…

Miksi näin? Ehkä siksi, että vanukas on lohdullinen ruoka. Sen syöminen ei vaadi vaivannäköä eikä edes hampaita. Ponnisteltuaan hankalien simpukoiden, liukkaan spagetin, sitkeän pihvin tai ruotoisen kalan kanssa ruokailija voi tilata jälkkäriksi hienostuneella nimellä varustetun vanukkaan, joka on helppo lusikoida suuhun ilman, että se haraa vastaan. Vanukkaan koostumus on nauttimisen kannalta täydellinen: hyvä maku uiskentelee suun joka sopukkaan.

Vanukas on herkku, vanukas on lohturuoka, vanukas on lapsuusmuisto… Eläköön vanukas!