Olen ehkä maailman huonoin reissutyöläinen, vaikka aika paljon työni puolesta tien päällä suhaankin. SkodaMies sen sijaan on reissutyöläisten aatelia. Se jaksaa ajaa räntäsateessa, aamuvarhaisella, keskellä yötä. Se ajaa ilman vessataukoa vaikka Kuopioon ja takaisin. Se tajuaa jo lähtiessä keventää vaatetusta niin, ettei kaulaliina ala kuristaa 5 kilometrin päässä kotoa.
Meikäläisellä sen sijaan on hyttysen keskittymiskyky, joka aiheuttaa sen, että etenkin pitkät matka ovat todella… pitkiä! Vähän väliä tulee nälkä, jano tai vessahätä, ja pitää alkaa tähyillä sopivaa pysähtymispaikkaa tienposkesta. Tai jos matka on niin lyhyt, että mikään näistä fyysisistä tarpeista ei ehdi iskeä, niin silti tulee aina jotakin häikkää. Radiokanavat hukkuvat, ja niitä pitää alkaa virittää uudestaan. Tulee hiki, ja takkia pitää alkaa riisumaan. Radiokanavat eivät virittämisestä huolimatta löydy, pesässä on paska cd, ja hanskalokerosta pitää alkaa kaivaa uutta tilalle. Viimeinen jugurttirusina tipahtaa oven sivulokeroon. Tai sitten tienposkessa vain sattuu olemaan jotain kiinnostavaa. Kerran pysähdyin linja-autopysäkille räpsimään kuvia söpöstä punamultaisesta maalaistalosta, joka pilkotti pellon takana.
On onni, että työreissuni harvoin suuntautuvat yli 100 kilometrin päähän. Lyhyet matkat mahdollistavat pienet spontaanit seikkailut, ainakin paluumatkalla, kun aikataululla ei ole niin väliä. Oikeastaan on hauska pysähtyä juomaan teetä idylliselle taimitarhalle, ostaa naapurikaupungista matkamuistoksi lasipurkki tai käydä vieraassa järvessä uimassa.
Matkan edistymistä spontaanius ei kuitenkaan edistä – siitä olkoon todisteena eräs Turku-Helsinki –matka, jota hyvien ystävien kanssa tehtiin 8 tuntia. Spontaaniutta ei puuttunut, eikä yhtäkään potentiaalista tehtaanmyymälää jätetty koluamatta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti