Tänään on jälleen penkkarit, ja abit hytisevät rekkojen lavalla. Joka vuosi tähän aikaan lasken, miten monta vuotta niistä omista penkkareista olikaan. (Huokaus, tulokseksi tuli taas kerran että TODELLA monta...)
Vuotuinen ikäpohdinta kulminoituu aina penkkareihin, ei niinkään syntymäpäivän aikoihin. Ehkä siksi, että synttärit ovat kesällä, ja vaikka ikäkriisi meinaisikin iskeä, sen voi aina tainnuttaa menemällä piknikille syömään mansikoita ja juomaan kuohuviiniä - mikä on helmikuussa hankalahkoa.
Mutta ehkä tuo pohdinta liittyy enemmän siihen, että muistan niin hirvittävän hyvin, miltä tuntui sinä keväänä, kun 12-vuotisen kouluputken pää alkoi viimein häämöttää. Kun kaikki ovet olivat raollaan, kun melkein mikä tahansa oli mahdollista, kun huulilla oli unelmien maku...
Ja joka vuosi kysyn itseltäni, että vieläkö uskallan unelmoida, kurkottaa kohti mahdottomiakin - vai olenko siihen jo liian vanha. Toivottavasti en koskaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti