Elina Karjalainen on lapsuuteni suosikkikirjailija - olenhan syntynyt Uppo-Nallen kanssa samana vuonna. Tuon maailman meriä seilanneen karhun tarinoita olen kuunnellut iltasatuina vuosia.
Aikuisena huomasin, että Karjalaisen kynästä on lähtenyt paljon muutakin kuin Uppista. Elina Karjalaisen Kaipauksen ja kiitoksen kirja on ehkä yksi kauneimmista kirjoista, joita olen lukenut. Karjalaisen miehelleen kirjoittamaa pientä kirjaa ei VOI lukea kuivin silmin. Ei, vaikka sen olisi lukenut jo monta kertaa aiemminkin.
Pienessä kirjaan on tallennettu viiden vuosikymmenen rakkaustarina, joka on kestänyt arkea ja aikaa, ja jonka loppu on haikea ja kipeä. Nessut esiin. Sniiiiif...
"Tänään iloitsen siitä, että minulla on edelleen rakkaani. Minä tiedän, että me näytämme ulkopuolisten silmissä erilaisilta kuin omissa, toinen toistamme armeliaammin katselevissa silmissämme: vatsamme pyöreät, ihomme veltot, ja rypyt ovat repineet kasvomme hajalle niinä vuosina, joina olemme toisiamme rakastaneet. Olemme oppineet hyväksymään toisemme sellaisina kuin olemme. Tämä on mielestäni paljon. Jos kohtaan rakkaani yllättäen kadulla, alkavat satakielet laulaa, vaikka niitä ei ole; alkaa aurinko paistaa, vaikka taivas on pilvessä. Kukat alkavat kukkia, vaikka kaamos on kamalimmillaan. En lakkaa ihmettelemästä sitä, että rakkaus saattaa yhä yllättää minut keskellä ankeinta arkea. Sellainen on minun rakastettuni. Jokaisen päivän hän tekee elämisen arvoiseksi."
Elina Karjalainen
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti