Autiotaloissa on jotain äärimmäisen surullista - ja omalla tavallaan myös jotain kaunista. Kun näen autiotalon, alkaa mielikuvitus laukkaamaan. Kuka tämän talon rakensi, kuka tässä asui? Kuka istutti pihalle nuo nyt jo villiintyneet omenapuut? Kuka nukkui tuossa kamarissa, jonka nurkka on romahtanut? Oltiinko täällä onnellisia? Mihin asukkaat lähtivät? Mikseivät he koskaan palanneet? Miksi talo ei saanut uusia asukkaita? Kuvan autiotalon bongasin Porkkalanniemestä.
Kakarana kävin aina kuikuilemassa autiotaloa, jonka ovessa luki koukeroisin kirjaimin E. Skytte. Ovi oli visusti lukossa eikä talo selvästikään ollut kokonaan hylätty - mutta E. Skytteä en ole tähän päivään mennessä mennessä ikinä nähnyt. Talon piha oli muuttunut niityksi ja pitsiverhot kellastuivat ikkunoissa. Kuvittelin E. Skytten vanhaksi baskeripäiseksi ja kyttyräselkäiseksi äijäksi. Aina talon pihalla salaa hiippailessani olin varma, että kohta olkapäähäni tarttuu äkäisen vanhan miehen koura...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti