Puikoissa

Pitkään elin siinä uskossa, että olen ihan kädetön käsityöasioissa. Tämä olettamus perustui ala-asteen lopussa tuskanhikisin käsin neulottuihin lapasiin (jotka muistuttivat sipulipusseja) ja seiskaluokalla väkerrettyihin villasukkiin (kerroin opettajalle, että annan ne kolmivuotiaalle serkulle lahjaksi – tsadaa – vähemmän neulottavaa!).

Viime keväänä koin herätyksen, ja päätin tarkistaa suhteeni lankoihin ja puikkoihin. Yllätys-yllätys, se ei ollutkaan mitään ydinfysiikkaa! Sukkaa alkoi pukkaamaan, ja vähän muutakin.

Tällä hetkellä puikoilla ovat jättipitkät ranteenlämmittimet. Markkinavoimat saivat minut viime kesänä uskomaan, että Suomen syksyssä ja hyytävässä keväässä voisi pärjätä ¾-hihaisella takilla. No tuskin! Etenkin kun pyöräillessä hihat kiipeävät korviin ja peittävät käsivarsista ehkä enää korkeintaan YHDEN neljäsosan.

Mutta kätevä emäntäpä ratkoo ongelman muutamassa puikonsuihkauksessa.

Virallinen totuus

Eräissä humanistien kotibileissä iski hyytelödrinkkien jälkeen rehellisyyden hetki. Yhteistuumin todettiin, että nyt jokaisen pitää paljastaa TODELLISET lempielokuvansa ja -kirjansa.

Kaikki nimittäin tunnistivat sen ilmiön, että näistä asioista on olemassa se virallinen totuus ja sitten se todellinen totuus, joka on piilotettu kirjahyllyn takariviin. Ei niin, että kukaan asiakseen valehtelisi moisesta asiasta - mutta jokainen tietää, mitkä kirjat ja leffat kannattaa missäkin yhteydessä omalta pään sisäiseltä listalta mainita vaikuttaakseen fiksulta, kultturellilta, aikaansaseuraavalta ja kaikin puolin varteenotettavalta henkilöltä.

Viralinen totuus parhaasta kirjasta voi olla vaikka Olemisen sietämätön keveys tai Sadan vuoden yksinäisyys, ja todellinen totuus se, että edellinen kirja, joka todella kolahti, oli Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkari.

Virallinen totuus parhaasta elokuvasta on usein Kolme väriä sininen tai Unelmien sielunmessu tai jotakin Pedro Almodovarin väsäämää, ja todellinen totuus on Bridget Jones - elämäni sinkkuna tai Häjyt. Tai kuten eräs humanisti tunnusti: Tappajahai.

Totuus tekee vapaaksi! ;)

Rapu uiskenteli curryyn

Tsadaa, tänään lifestylepläjäyksemme sisältää kokkausta! Pakkaspäivän sapuskaksi kamuni ehdotti Olivia-lehden sivuilta bongattua tiikerirapu-curryä. Reseptiä tosin viriteltiin hieman tilanteeseen ja lähikaupan valikoimaan sopivaksi. Ravut eivät olleet tiikereitä eikä chili tuoretta, vaan eipä soosi jäänyt sitä itkemään vaan maistui kyllä tosi hyvältä! Neljän hengen annos katosi hetkessä kahden naisen suihin.

Tämä curry päihitti ihan kuusi-nolla aikoinaan pariinkin otteeseen testatun Jamien Oliverin curryreseptin. Oliverin curry oli ihan liian luirua ja uiskenteli pitkin lautasta, tämä oli sellaista sopivan tuhtia ja naan-leivällä suuhun kaapaistavaa.

Ja mikä parasta, hyvään currypohjaan voi upottaa monenlaista herkkua: rapujen tilalla toimisi varmasti hyvin myös kana, liha, erilaiset kasvikset... Olivian currystä tullaan varmasti näkemään!

Sälän syvin olemus

Kun aloitin blogien seuraamisen vuuuoooosia sitten, silmiini osui eniten sellaisia puolijulkinen päiväkirja -tyyppisiä blogeja, joissa tilitettiin omia tuntemuksia ja mainittiin ystävät ja tutut etunimen alkukirjaimella. ”Kävin O:n ja M:n kanssa Raumalla. M: ei tajua, kuinka merkittävä tämä kohtaaminen oli minulle!”.

Ventovieraan ihmisen elämään uppoutuminen oli oudon koukuttavaa. Eniten minulle kolahtivat sellaiset kirjoittajat, jotka havainnoivat ympäröivää maailmaa tarkkasilmäisesti ja huomasivat siinä jotain sellaista pientä ja hassua, jota itsekin olin sattunut ihmettelemään.

Nykyään yhä useammat blogit keskittyvät yhden asian ympärille. On ruoka-, kirja-, laihdutus-, matkailu-, käsityö- ja elokuvablogeja. Ja muotiblogeja, niitä vasta onkin! Blogilistan huippuja selatessa saan sen kuvan, että Suomessa ei enää muuta tehdäkään kuin notkutaan hassuissa asennoissa ottamassa kuvia päivän asuista!

Blogia perustaessani mietin, että minkähän sorttinen juttu tästä mahtaa tulla. Valitettavasti jouduin rajaamaan aika monta kategoriaa pois. Satunnaisesti valmistuvista villasukista ja kolme vuotta sitten päärmätyistä verhoista ei oikein käsityöblogia synny, eikä aina ja ikuisesti samalla reseptillä syntyvää bolognese-soosia voi hehkutella ruokablogiksi asti. Entisöinnin saralta riittäisi aiheita ehkä kahteen postaukseen (tai neljään, jos kertoisin niistä kahdesta hinkkaamastani tuolista oikein laveasti). En treenaa maratonille, en ole raskaana enkä vähähiilihydraattisella dieetillä. Ei siis kirjoitettavaa niistäkään aihepiireistä.

Olen haahuilija, joka tekee vapaa-ajallaan satunnaisesti sitä, mikä sattuu milloinkin huvittamaan ja innostamaan. Ajattelen, että ”kaikkea täytyy koittaa paitsi kansantanhua”, mutta harvaan asiaan paneudun kovin pitkäkestoisella intohimolla ja intensiteetillä. Siksipä tämä blogikin on silkkaa haahuilua ja sälää - sitä mikä milloinkin sattuu innostamaan. Kohdalle tulevia asioita ja ilmiöitä.

Mutta onpa blogien lokeroinnissa jotain hyvääkin: sen sijaan, että sekalaista sälää sisältävät blogit olisivat säläblogeja, niitä voi kutsua LIFESTYLE-blogeiksi. Oman tulkintani mukaan lifestyle-blogi on vähän sama juttu kuin ”Emännän päivä” ala-asteen ruokalistalla. Sisällöstä ei ole mitään takeita, mutta positiivisiakin yllätyksiä saattaa tulla!

Taikatalvi

Pakkasessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Mieluummin lunta kuin loskaa, sanon minä! Duunipaikallakin olen sitkeän sissin maineessa: tämän talven kylmimpänä fillarointiaamuna pakkasta oli 23 astetta. Mutta ei se polkemista estänyt - hidasti vaan, kun toppahousut jäykistivät jalat muumintassuiksi.

Mutta nyt ei nahka enää meinaa kestää näitä miinusasteita. Henki on vahva mutta liha on heikko! Kaikesta rasvaamisesta huolimatta kutisen, karisen, pölisen, olen raapimisesta verinaarmuilla ja hiipivän hulluuden partaalla.

Tule kevät tai tule lottovoitto, että voin hankkia jostain auringosta "terapia-asunnon"...

Jos sä tahdot niin...

Jos rakastat oli HYVIN hämmentävä elokuvakokemus. Trailerin nähtyäni tuumasin että musiikkielokuva - no miksipä ei, toimihan se Moulin Rougessa ja Mamma Miassakin. Mutta tämä nyt ei vaan ihan toiminut. Poliisit ja ensihoitajat tanssimassa onnettumuuspaikalla pizzalaatikot käsissään? Hmm... Suosittelen tätä leffaa vain hyvin myötähäpeää kestäville katsojille!

Mutta kaksi helmeä biisiä leffa nosti muistiin "historian hämäristä". Toinen niistä on elokuvan nimikappale, Kaj Chydeniuksen Jos rakastat (alkuperäinen ihanan paatoksellinen tulkinta Kristiina Halkolan) ja toinen on Hectorin Jos sä tahdot niin, josta Samulin Edelmannin ja Jipun versio kuullaan valitettavasti vasta lopputekstien aikana.

jos sä tahdot niin
otan sinun uskontosi
jos sä tahdot niin
on mun valheesikin tosi
jos sä tahdot niin
muutan kirjoille Andorraan
jos vielä siellä sut nähdä saan

jos sä tahdot niin
nimeäsi enää toista en
mut vaikka tahdot niin
kuvaas mielestäni poista en
jos sä tahdot niin
tulen kallioiden läpi
jos sä tahdot niin
what ever makes you happy

Muistan, että tuota biisiä kuunneltiin joskus 90-luvun lopussa kaverin ihastuksen kämpillä. Kaveri ihastuksineen kuherteli makuuhuoneessa ja me muut notkuimme kovalla vuodesohvalla, kuuntelimme Hectoria ja puhuimmme unelmistamme.

Silloin nousi kiivas väittely siitä, onko Jos sä tahdot niin kaunein rakkauslaulu EVER, vain onko laulun kertojaminä sellainen epätoivoinen hylätty miesystävä, joka lähestymiskiellosta huolimatta ulvoo viikonloppuöisin entisen naisensa parvekkeen alla että "hei, avaa nyt, mä teen IHAN MITÄ VAAN, pliis...".

Huomaan, että mietin samaa edelleen...

Kummallisuuksia

Jokaisella ihmisellä on omat kummalliset tapansa, joita ei välttämättä päältä katsoen arvaisi. Enkä nyt tarkoita mitään takapihalle haudattuja ruumiita tai haaveita sukupuolen vaihtamisesta, vaan ihan sellaisia jokapäiväisiä kummallisuuksia. Nyt seuraa synkeitä paljastuksia Jopoilijan arkielämästä...

1. Teinipojan huumorintaju
Jos olen aamuaikaan radion äärellä, on ihan pakko kuunnella Radio Suomipoppia ja Jaajon juttuja siellä. En vaan voi sille mitään, että makeasti väritetyt jutut naurattavat aina. Autoradiota kuunneltuani saavun perille ripsarit poskilla, enkä kehtaa kertoa kenellekään miksi! Samaan outouden osastoon loksahtaa ehkä myös se, että nauran Pertti Jarlan Fingerpori-sarjakuvien kaksimielisyyksille.

2. Perfektionismi
Tämä on geeneissä! Ukkini on kuulemma ollut pahemman luokan nipottaja, ja sama veri virtaa äidissä ja pikkuveljessä – ja minussa! Edustan sitä koulukuntaa, joka tekee kunnolla sen mitä tekee – tai jättää sitten kokonaan tekemättä. Keskeneräisyyttä, sotkua ja kaikenmoista römpsötystä kestän ympäristössäni, mutta en sitä, että asioita tehdään vähän sinne päin. Tämä nipottaja on nähty maalaustelineillä pumpulipuikkojen kanssa – ja kysymys oli TALON maalauksesta…

3. Ruokavaliorajoitteet
Olen melkoisen kaikkiruokainen. Ei allergioita, ei ruokavalioita, ei kovin paljon inhokkiruokia. Mutta jos saan valita (ja omassa keittiössänihän saan), laitan leivän päälle keitetyistä kananmunista vain valkuaiset ja tomaatit leikkaan niin, ettei tarvitse syödä sitä hytisevää keskustaa. Näistä en ikuna kehtaa tehdä numeroa julkisella paikalla, mutta kerran muistan kohdanneeni aamiaispyödässä sielunkumppanini, joka söi keitetyistä kananmunista pelkät keltuaiset...

4. Kahville ja kaljalle!
Tämä ei olisi ehkä kummallinen piirre jossain muualla päin maailmankaikkeutta, mutta SUOMESSA: oi kyllä! En juo kahvia. En ole koskaan juonut. En minkäänlaista. En tavallisista suodatinkahvia, en espressoa, en lattea, en mitään. Enkä juo kaljaakaan. Ja silti menen usein ”kahville” ja ”kaljalle”. Hei muut teen- ja siiderinlipittäjät, onko ilmiö tuttu…?