Aikuisten laskiaiskalaasit päättyivät hitusen tapaturmaisesti. Syynä taisi olla pohojaalaanen kilpailuhenki: piti saada vähän pitempiä pellavia kuin grannis - eli vähän kovemmat vauhdit mäessä.
Syömäköyhät karjalaiset sen sijaan olivat kiinnostuneempia suklaa-chili-kanelikaakaosta kuin urheilusuorituksista, ja selvisivät mäestä pois vammoitta ja pääsivät sisätiloihin pullien kimppuun.
Empiirinen tutkimus pienehköllä otannalla todisti heimoerot kiistatta! ;)
Ps. Vinkki kaikille toistaitoisille jauhopeukaloille: hyvä pulla -asioissa kannattaa luottaa Kotiruoka-kirjaan (Isotalo&Kuittinen). Maksimimäärä munaa ja sokeria ja step-by-step -ohjeiden uskollinen seuraaminen tuottaa maistuvan tuloksen!
14.2.2010
Hämmentävää heviä
Visiitti Lahden Citymarketin heviosastolle oli hieman yllättävä! Marketeille tyypillisen hissimusan sijaan kaiuttimista kuului eksoottisten lintujen sirkutusta, ja hedelmien hintakyltteihin oli kirjoitettu kilohinnan ja vaakanumeron lisäsi hassuja lausauduksia. "Ananasakäämä", "Muu muu luumuu", "Syö mango niin taipuu tango".
En voinut olla miettimättä, että onko heviosaston myyjällä matot ihan suorassa...
Lauseista huolimatta (tai ehkä juuri niiden innostamana?) ostin läjän hedelmiä ja vihanneksia. Huomenna syödään salaattia.
En voinut olla miettimättä, että onko heviosaston myyjällä matot ihan suorassa...
Lauseista huolimatta (tai ehkä juuri niiden innostamana?) ostin läjän hedelmiä ja vihanneksia. Huomenna syödään salaattia.
11.2.2010
Mahdollisia maailmoja
Talvinen työreissu Kuopioon. Pitkän seminaaripäivän jälkeen haahuilin lumisateessa Kallaveden rannassa. Reissussa ollessani mietin usein mahdollisia maailmoja. Millaista elämä ja arki olisi jossain ihan muualla? Minkälaista olisi asua vaikka tuossa kerrostalossa, josta on näkymä järvelle ja hassut reikäkuvioidut parvekkeet? Tai tuossa keltaisessa puutalossa, jossa on puuleikkauksilla koristellut ikkunanpielet?
Mahdolliset maailmat on oma mielikuvitusleikkini, jossa kuvittelen itseni johonkin vieraaseen kaupunkiin, sopivaan asuntoon, sopivalla ammatilla ja sopivilla tykötarpeilla varustettuna. Mahdollisia maailmoja voi löytää ihan mistä vaan, Kuopiosta, Södermalmilta, Assisista, Visbystä, Loviisasta, Fiskarsista, Amsterdamista…
Visbyssä asuisin pienessä talossa Ringmurenin kupeessa. Työkseni väsäisin savikippoja (suosittu ammatti sillä saarella). Etupihalta olisi näkymä alempana rinteessä oleville raunioille ja kattojen yli merelle. Tykötarpeiksi tarvittaisiin hipahtavat pellavavaatteet, merituulen tuivertama tukka ja uskollinen kultainen noutaja, jonka kanssa voisi kuljeskella rannoilla sitten, kun ruskettuneet turistit ovat kaikonneet ja sumu nousee mereltä.
Assisissa olisin kirjailija, joka viimeistelee historiallista romaaniaan pienessä ullakkoasunnossa, jonka takorautaparvekkeella kukkivat pelargoniat. Aamulla heräisin kirkonkellojen moukunaan. Lämpimässä illassa kävelisin läheiseen ravintolaan syömään valkosipulilta tuoksuvaa pastaa ja juomaan viileää valkoviiniä.
Fiskarsissa asuisin vanhassa punamullalla maalatussa talossa, jossa on valkoiset ikkunanpielet. Lattioilla olisi räsymatot ja uunin päällä köllöttelisi muutama raidallinen kissa. Kalusteet olisin itse entisöinyt, tietenkin. Päivisin opettaisin lapsia montessorikoulussa ja iltaisin värjäisin villalankoja kasviväreillä.
9.2.2010
Kehitys kehittyy
Jouduin kohtalon oikusta tänään kirjastoon käyttämään nettiä. Tuskastuttava ja hikinen jonottaminen, liian ahdas työpiste ja vieressä puhelimeen mylvivä mies muistuttivat mieleen esihistorialliset opiskeluajat.
Silloin netti oli harvinaista luksusta, eikä KELLÄÄN (tai ehkä jollain, mutta ei ainakaan kellään kavereistani) ollut sellaista hienoutta kotona. Kone minullakin oli (isän vanha kannettava, sellainen, jonka kuljettaminen olisi oikeasti vaatinut nokkakärrit), mutta sähköpostin lukemista ja muuta nettisurffailua varten piti aina raahautua yliopistolle. Ja siellä sitten jonotettiin vapaata konetta, kestettiin huonoja hiiriä, kannettiin tärkeitä tiedostoja mukana disketillä ja yritettiin hoidella henkilökohtaisia asioita vieruskaverin vilkuillessa ”huomaamattomasti” silmäkulmastaan. Usein tuli jotain ongelmaa (tulostukset katosivat taivaan tuuliin tai tulivat ulos tuhantena kappaleena) ja silloin apuun piti noutaa lasikopissa haluttoman näköisenä istuva finninaamainen atk-mies.
Miten onkaan maailma muuttunut! Täällä sitä köllötellään lokoisasti omassa olkkarissa, langaton ja nopea nettiyhteys hurraa talon kaikissa huoneissa, kannettavaa tietokonetta jaksaa oikeasti kantaa paikasta toiseen fiiliksen mukaan. Ja mikä parasta: paikalla on lähes aina henkilökohtainen atk-tukihenkilö, jolta saa kärsivällisiä neuvoja kinkkisiin tilanteisiin. ”Siis MITÄ tää kone nyt teki? MITÄ? MITÄ? En painanu kyllä mitään nappia, en!”.
Niin se kehitys kehittyy.
Silloin netti oli harvinaista luksusta, eikä KELLÄÄN (tai ehkä jollain, mutta ei ainakaan kellään kavereistani) ollut sellaista hienoutta kotona. Kone minullakin oli (isän vanha kannettava, sellainen, jonka kuljettaminen olisi oikeasti vaatinut nokkakärrit), mutta sähköpostin lukemista ja muuta nettisurffailua varten piti aina raahautua yliopistolle. Ja siellä sitten jonotettiin vapaata konetta, kestettiin huonoja hiiriä, kannettiin tärkeitä tiedostoja mukana disketillä ja yritettiin hoidella henkilökohtaisia asioita vieruskaverin vilkuillessa ”huomaamattomasti” silmäkulmastaan. Usein tuli jotain ongelmaa (tulostukset katosivat taivaan tuuliin tai tulivat ulos tuhantena kappaleena) ja silloin apuun piti noutaa lasikopissa haluttoman näköisenä istuva finninaamainen atk-mies.
Miten onkaan maailma muuttunut! Täällä sitä köllötellään lokoisasti omassa olkkarissa, langaton ja nopea nettiyhteys hurraa talon kaikissa huoneissa, kannettavaa tietokonetta jaksaa oikeasti kantaa paikasta toiseen fiiliksen mukaan. Ja mikä parasta: paikalla on lähes aina henkilökohtainen atk-tukihenkilö, jolta saa kärsivällisiä neuvoja kinkkisiin tilanteisiin. ”Siis MITÄ tää kone nyt teki? MITÄ? MITÄ? En painanu kyllä mitään nappia, en!”.
Niin se kehitys kehittyy.
7.2.2010
Kaksi yllättävää loppua
Tähän päivään sisältyi kaksi yllättävää loppuratkaisua. Toinen oli leffassa Up in the air ja toinen Jodi Picoultin kirjassa Yhdeksäntoista minuuttia. Finnkinon sivuilla Up in the air on määritelty termeillä "romantiikka, draama, komedia". Noita kaikkia se sisältääkin, mutta ei ihan tyypillisessä paketissa. Täydellisen happy endin metsästäjät älkööt vaivautuko!
Yhdeksäntoista minuutin lukemisen aloitin jo viime vuoden puolella, ja hyydyin jonnekin kirjan puolivälin paikkeille. Loput sivut ahmaisin tänä viikonloppuna, ja hämmennyin, kun vielä viimeiset 50 sivua sisälsivät ihan uuden käänteen.
Kirja kertoo kouluampuja Peterin tarinan, ja loikkii nykyhetkestä menneeseen ja henkilöstä toiseen. Näkökulmia on iso nippu ja ajatuksia heräsi.
Toisen, täysin erilaisen tarinan samasta aiheesta kertoo Lionel Shriver kirjassaan Poikani Kevin. Sitä kirjaa en malttanut laskea käsistäni kesken lukemisen.
Kumpikohan tulkinta kouluampujan sielunelämästä mahtaa olla lähempänä totuutta...?
Yhdeksäntoista minuutin lukemisen aloitin jo viime vuoden puolella, ja hyydyin jonnekin kirjan puolivälin paikkeille. Loput sivut ahmaisin tänä viikonloppuna, ja hämmennyin, kun vielä viimeiset 50 sivua sisälsivät ihan uuden käänteen.
Kirja kertoo kouluampuja Peterin tarinan, ja loikkii nykyhetkestä menneeseen ja henkilöstä toiseen. Näkökulmia on iso nippu ja ajatuksia heräsi.
Toisen, täysin erilaisen tarinan samasta aiheesta kertoo Lionel Shriver kirjassaan Poikani Kevin. Sitä kirjaa en malttanut laskea käsistäni kesken lukemisen.
Kumpikohan tulkinta kouluampujan sielunelämästä mahtaa olla lähempänä totuutta...?
4.2.2010
Kooma
Tänään ei päässä liiku yhtään nokkelaa aatosta. Töitä on painettu nyt putkeen viikko ja neljä päivää, ja vihdoin on aika pitkän viikonlopun! Ohjelmassa runoilijan nimikkotorttuja, nepalilaista sapuskaa, kyläilyä ja kyläilijöitä, hömppäleffa ja ehkä jopa hitusen verran liikunnallisia harrasteita. Oi iloa!
2.2.2010
On the road
Olen ehkä maailman huonoin reissutyöläinen, vaikka aika paljon työni puolesta tien päällä suhaankin. SkodaMies sen sijaan on reissutyöläisten aatelia. Se jaksaa ajaa räntäsateessa, aamuvarhaisella, keskellä yötä. Se ajaa ilman vessataukoa vaikka Kuopioon ja takaisin. Se tajuaa jo lähtiessä keventää vaatetusta niin, ettei kaulaliina ala kuristaa 5 kilometrin päässä kotoa.
Meikäläisellä sen sijaan on hyttysen keskittymiskyky, joka aiheuttaa sen, että etenkin pitkät matka ovat todella… pitkiä! Vähän väliä tulee nälkä, jano tai vessahätä, ja pitää alkaa tähyillä sopivaa pysähtymispaikkaa tienposkesta. Tai jos matka on niin lyhyt, että mikään näistä fyysisistä tarpeista ei ehdi iskeä, niin silti tulee aina jotakin häikkää. Radiokanavat hukkuvat, ja niitä pitää alkaa virittää uudestaan. Tulee hiki, ja takkia pitää alkaa riisumaan. Radiokanavat eivät virittämisestä huolimatta löydy, pesässä on paska cd, ja hanskalokerosta pitää alkaa kaivaa uutta tilalle. Viimeinen jugurttirusina tipahtaa oven sivulokeroon. Tai sitten tienposkessa vain sattuu olemaan jotain kiinnostavaa. Kerran pysähdyin linja-autopysäkille räpsimään kuvia söpöstä punamultaisesta maalaistalosta, joka pilkotti pellon takana.
On onni, että työreissuni harvoin suuntautuvat yli 100 kilometrin päähän. Lyhyet matkat mahdollistavat pienet spontaanit seikkailut, ainakin paluumatkalla, kun aikataululla ei ole niin väliä. Oikeastaan on hauska pysähtyä juomaan teetä idylliselle taimitarhalle, ostaa naapurikaupungista matkamuistoksi lasipurkki tai käydä vieraassa järvessä uimassa.
Matkan edistymistä spontaanius ei kuitenkaan edistä – siitä olkoon todisteena eräs Turku-Helsinki –matka, jota hyvien ystävien kanssa tehtiin 8 tuntia. Spontaaniutta ei puuttunut, eikä yhtäkään potentiaalista tehtaanmyymälää jätetty koluamatta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
